Näin kävi Martille

”Eihän se Martti koskaan edes sairastellut.” Niin äimistelivät kaikki tuttavat suru-uutisen kuultuaan. Paitsi Jorma ja Pena eivät äimistelleet. He olivat nähneet, että Martti oli kipeä, mutta ei valitellut vaivojaan.

He tiesivät kuitenkin myös sen, että oikeat miehet eivät lääkäreissä pikkunirkamien takia ramppaa. Vastaanotolle mentiin vain, jos taju sattui karkaamaan, ja toiset ehtivät kiikuttaa lekuriin ennen kuin kerkisi toeta.

Turhista ei ruikutettu. Siunaustilaisuudessakin, kun muu saattoväki veisasi ”Maan korvessa kulkevi”, pitivät Jorma ja Pena leipäläpensä visusti kiinni. Muistelivat sentään hiljaa mielissään pois mennyttä toveriaan.

Pena aloitti pari vuotta sitten nuorempana lapiomiehenä monilla urakoilla parkkiintuneen Martin, kaivurikuskin, apurina. Toveruus sinetöityi jo Penan ensimmäisellä viikolla.

Aloittelija sohaisi lapionkärjen jalkateräänsä. Meni läpi kengästä, ja verta ehti tulla puoli saappaallista kahvipaussiin mennessä. Tauolla Martti pyöräytti haavan päälle soiron käsipyyhepaperia ja sitoi sen kiinni pätkällä sähkömiehenteippiä.

– Hyvän kengän tärväsit, perkele. No, koita nyt nilikutella sen kanssa loppupäivä. Lähetääs jatkamaan.

Haavaan jäi kikkare isänmaata, ruostehippu lapionkärjestä ja joku bakteeri. Viikonloppuna tuli tulehdus, maanantaiaamuna kaksi viikkoa sairauslomaa ja evääksi apteekin tiskiltä antibioottikuuri.

Muistelmiinsa uponneen Penan vieressä myös Jorma tuijotti kaukaisuuteen ajatuksissaan. Hänen päähänsä oli juuri ätkähtänyt, että verkot pitäisi laskea vielä tänä viikonloppuna, eikä hänellä nyt, Martin kuoltua, ollut enää soutajaa.

Ajatus verkonlaskusta oma emäntä airoissa oli siinä määrin karmaiseva, että se nosti vedet Jorman silmiin. Muu saattoväki tosin, pappi mukaan lukien, tulkitsi Jorman liikutuksen eri tavalla. Hengenpaimen laski kätensä hänen olalleen, lohduttaakseen.

Tai yritti. Viime hetkellä Jorma kumminkin onnekseen huomasi pastorin aikeet ja ehti väistää. Ei sellainen sovi, miesten kesken tunteilu ja lohduttelu.

Turha on ylipäänsä länkyttää joutavia, tarinointi on syytä rajoittaa käsillä oleviin tai niihin läheisesti liittyviin käytännön seikkoihin. Niin kuin että soudetaanko vai huovataan.

Paitsi kerran rantanuotiolla Martti meni kaksinkerroin, irvisti ja lipsautti, että ”mahastahan tuo on kehno vähän nipistellyt jo jonkin aikaa”.

Silloinkin Jorma piti suunsa kiinni. Ajatteli, että ei sitä aikuista miestä oman mahansa kanssa pidä alkaa neuvomaan. Tällä koulutuksella. Osaahan tuo mennä lääkäriin, jos sitä on vaille.

Muistotilaisuudessa, kun ihmiset ihmettelivät Marjatalle tämän ”terveen miehen” poismenoa, hän vastasi:

– Sitä se itsekin aina sanoi. Että ei sillä mitään ole. Mutta nyt on. Pari metriä isänmaata nenän päällä.

Marjatta kyllä rakasti Marttia, sellaisellekin tunteilulle kun oli nykymaailmassa jo aikaa. Mutta suoraan oli Virtasten talossa aina puhuttu, eikä kaartelemaan alettaisi nytkään. Tarpeeksi oli muutosta jo Martin poismenossa.

Tytär Kaisu piti Marjattaa suorapuheisuuden takia ajoittain jopa hieman tahdittomana. Tyttärentytär Iida, 6 vuotta, ei sen sijaan osannut asiaa sen kummemmin ihmetellä.

– Pelhanan ukki, olis nyt tehny ees sen mun keppihevosen valmiiks ennen ku meni kuolemaan, Iida tokaisi muistotilaisuudessakin, paistin ja piirakoiden äärellä.

Viikko hautajaisten jälkeen Marjatta haki, tapansa mukaan, lehden laatikosta kello kuusi ja kolmekymmentä. Martin ajokoira, Peni, oli isäntänsä maahanpanon jälkeen lopettanut lonkkansa nilkuttamisen. Tosin alarappusen nurkkaa edemmäs emäntää se ei aamuisella ulkoilutuokiollaan mennyt, vaan hoiti tarpeensa siihen.

Kun Marjatta palasi, koira seurasi häntä sisälle ja heittäytyi luut rumahtaen makuulle isäntävainaan tohveleiden päälle. Sapuska sille sentään maistui, entisenlaisella siunatulla ruokahalullaan: se hotki annoksensa, vaikka kokikin siitä samalla selittämätöntä huonoa omaatuntoa.

– Ei pitäisi tällä tavalla hotkia, kun on suruaika ja kaikki, se pähkäili koiran aivoissaan.

Vaan minkäs koira luonnolleen voi.

Kun Marjatta sisälle palattuaan kaatoi itselleen kupin kahvia ja istui keittiön pöydän ääreen lehteään lukemaan, Peni palasi taas paikalleen, huokaisi raskaasti ja vaipui mietteisiinsä.

Marjatta ehti lehdenluvussaan toiseksi viimeiselle aukeamalle samaan aikaan, kun kahvi kupissa loppui. Siinä, toisten joukossa, vasemmassa alakolmanneksessa se sitten oli: Martin itsensä aikanaan laatima vaatimaton, mutta asiallinen yhden palstan kuolinilmoitus.

”MARTTI VIRTANEN

Kaivinkoneenkuljettaja

s. 1955

k. 2020

”Hommija vielä ollut ois,

Mutta työ miehen aika tuli nukkua pois.””

Marjatta ei ollut puuttunut yhdyssanavirheeseen, mutta otti kuitenkin vapauden lisätä ilmoitukseen pari omaa riviään:

”Jälkeensä jäivät:

sureva leski

lapsi ja lapsenlapsi

lonkkavikainen ajokoira

ynnä Jorma perh.”

Jos olisi kehdannut, olisi Marjatta laittanut listan häntään vielä maininnan:

”ja käyttämätön suolistosyöpätesti”.

Hetken mietittyään hän oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että se olisi jo ollut kohtuutonta miesvainajaa kohtaan.

Joku raja nalkutuksellakin.

Vaikka kohtuuttomalta Marjatasta kyllä sekin tuntui, ettei Martti ollut testiä tehnyt ja ulostenäytettään seulottavaksi lähettänyt. Varsinkin, kun juuri siihen samaiseen syöpään hän sitten kuolikin.

Vesi nousi Marjatan silmiin. Hän käänsi päänsä ikkunaan. Pihalla oli kasa halkaisemattomia polttopuita, siinä mihin Martti oli ne kipannut.

Vähän ennen kuin hän meni pois.

Novellin henkilöt ovat kuvitteellisia.